Kolmekymppisenä koulunpenkillä

Olen viimeiset kaksi vuotta ollut kotona hoitamassa lapsia. Kun viimeisin äitiyslomani päättyi tämän vuoden syyskuussa, jouduin pohtimaan sitä mitä aion tehdä. Minusta ei ollut kotiäidiksi, vaikka siitä salaa haaveilinkin. Työelämään takaisin meneminenkin tuntui kaukaiselta ajatukselta, joten minun oli keksittävä jotain muuta. Olen aloittanut opinnot yliopistossa jo 2000-luvun alussa, mutta työt veivät minut mukanaan ja niinpä ne jäivät kesken. Koin, että nyt on juuri sopiva tilaisuus hypätä takaisin koulunpenkille.

Millaista se opiskelu sitten on yli kolmekymppisenä neljän lapsen äitinä? On ollut huojentavaa huomata, että aivokapasiteettini toimii yhä, vaikkei sitä muutamaan vuoteen ole tarvittukaan sen kummemmin kuin mitä lapsiperheen arkielämän pyörittäminen vaatii. Aluksi tuntui, ettei tieto yksinkertaisesti jää päähäni millään. Eikä se ehkä samalla tavalla enää jääkään kuin joskus nuorempana. Alamäki on kuitenkin väistämättä alkanut, koska eikös ihminen tutkimusten mukaan ollut fiksuimmillaan n. 19-vuotiaana? Mutta ei tässä pelkkiä huonoja puolia ole. Vuodet työelämässä ja elämänkokemus auttavat hahmottamaan helposti oleellisen tiedon ja kokonaisuudet. Sitä myös huomaa, etten tällä hetkellä yhtään kaipaa opiskelun ympärille sosiaalista aspektia, vaan se on minulle aikaa itsekseni omien ajatusteni parissa. Ajankäyttöni on myös tehokkaampaa ja koulutehtäviä voi hyvin tehdä myös kotisohvalla lapsien mentyä nukkumaan.

Olen aina rakastanut opiskelua ja jos minulla olisi rajattomasti rahaa haluaisin vain opiskella koko loppuelämäni. Olen kuitenkin päättänyt suorittaa aluksi tämän yhden maisterintutkinnon pois alta sitä lottovoittoa odottaessa. Tulevana keväänä joudun palauttamaan mieleeni myös ranskan kieltä. Se pelottaa suuresti, koska jos jotain on huomannut, niin kielten opiskelu on hankaloitunut huomattavasti ajan myötä.

Joulumieltä etsimässä

Muistan lapsena kuinka joka joulu kävimme ihastelemassa Stockan jouluikkunaa ja Aleksin jouluvaloja. Pienenä tyttönä se kaikki tuntui taianomaiselta. Tosin minä olen yksi niistä, joka halusi yhä uskoa joulupukkiin salaisuuden paljastuttua. Vaikka meidän pienet eivät vielä joulusta niin paljon ymmärräkään, on tämä yksi perinteistä joita haluan siirtää lapsilleni. Koska asumme Turussa, niin emme vielä ole ehtineet Helsingin keskustaan saakka, mutta tällaista esimakua saimme Itiksestä.

Itiksen Stockan jouluikkuna ja pikkuinen ihmettelijä

Toinen yhtä tärkeä meidän oma perinne on se, että osallistumme näin joulun alla hyväntekeväisyyteen. Olemme monena jouluna osallistuneet Joulupuu-keräykseen, mutta tänä vuonna osallistuimme Stockan ja Hope ry:n yhteiskeräykseen. Tänäkin vuonna ilahdutamme yhtä poikaa ja yhtä tyttöä joulupaketilla. Meidän esiteinin koululuokka osallistuu Joulupuu-keräykseen. Oppilaat keräävät itse rahaa myymällä leivonnaisia ja niillä rahoilla käyvät ostamassa lahjoja Joulupuu-keräykseen. Mikä mahtava idea! 

Kaksoset vahtimassa jouluhulinaa

Hyppy tuntemattomaan

Me ei olla kovin hyviä suunnittelemaan asioita pitkällä aikavälillä. Tai ollaan me tavallaan hyviä haaveilemaan kaikesta ja suunnittelemaan kaikkea, mutta käytännössä me toteutetaan suuriakin asioita ”hetken mielijohteesta”.

Hyvä esimerkki tästä kaikesta on se, kun me teimme viime kesänä viikossa päätöksen muuttaa Turkuun. Huvittavinta tässä tietenkin on se, että minulla neljännen sukupolven helsinkiläisenä oli aika vankka näkemys siitä mitä Turku on ja kuinka sinne ei missään nimessä voi muuttaa.

Meillä oli kaikki kuviot selvillä Helsingissä: vanhimmalle tyttärelle leikkitoiminnan kerhopaikka, mies käy töissä ja minä jäisin hoitamaan kotiin vuoden ikäisiä kaksosiamme. Oli suuri verkosto sukulaisia, ystäviä ja jopa naapurit, jotka pystyivät tarpeen tullen auttamaan lastenhoidossa.

Mitkä syyt meidät ajoi Turkuun sitten? Työelämä on vienyt minut mukanaan siten, että opintoni ovat jääneet kesken. Yksinkertaisuuden vuoksi halusin suorittaa ne loppuun Helsingissä, joten luin pääsykokeisiin n kuukauden verran, sillä seurauksella, että rakas mieheni sai opiskelupaikan Turun Kauppakorkeakoulusta. Nauroimme asialle, mutta kesällä Muumimaailmaan suoritetun retken yhteydessä kävimme tutustumassa Turkuun ja totesimme, että miksi ei.

Me, mukavuutta rakastavat, tukiverkoista täysin riippuvaiset ihmiset olimme päättäneet siirtää meidän perheen Turkuun. Tuosta noin vain. No, olemmeko sitten katuneet päätöstä? Kyllä ja ei. Oikeastaan olen ihastunut Turkuun ja todennut, että tämä kuitenkin on kaupunki. Täältä löytyy kaikkea. Mutta ystäviä, sukulaisia ja niitä tukiverkkoja on suuri ikävä Helsingistä. Olemme saaneet arjen täällä toimimaan. Kaikki kolme lasta ovat päiväkodissa, minä olen palannut koulun penkille (kiitos JOO-opintojen) ja mieheni opiskelee ja tekee töitä samaan aikaan.

Me emme kuitenkaan ole sellaisia, jotka asettuvat aloilleen tuosta vaan. Uudet muutoksen tuulet ovat jo alkaneet puhkua hiljaa ja eiköhän tässä ensi vuonnakin tehdä taas suuria muutoksia lisää.