Kolmekymppisenä koulunpenkillä

Olen viimeiset kaksi vuotta ollut kotona hoitamassa lapsia. Kun viimeisin äitiyslomani päättyi tämän vuoden syyskuussa, jouduin pohtimaan sitä mitä aion tehdä. Minusta ei ollut kotiäidiksi, vaikka siitä salaa haaveilinkin. Työelämään takaisin meneminenkin tuntui kaukaiselta ajatukselta, joten minun oli keksittävä jotain muuta. Olen aloittanut opinnot yliopistossa jo 2000-luvun alussa, mutta työt veivät minut mukanaan ja niinpä ne jäivät kesken. Koin, että nyt on juuri sopiva tilaisuus hypätä takaisin koulunpenkille.

Millaista se opiskelu sitten on yli kolmekymppisenä neljän lapsen äitinä? On ollut huojentavaa huomata, että aivokapasiteettini toimii yhä, vaikkei sitä muutamaan vuoteen ole tarvittukaan sen kummemmin kuin mitä lapsiperheen arkielämän pyörittäminen vaatii. Aluksi tuntui, ettei tieto yksinkertaisesti jää päähäni millään. Eikä se ehkä samalla tavalla enää jääkään kuin joskus nuorempana. Alamäki on kuitenkin väistämättä alkanut, koska eikös ihminen tutkimusten mukaan ollut fiksuimmillaan n. 19-vuotiaana? Mutta ei tässä pelkkiä huonoja puolia ole. Vuodet työelämässä ja elämänkokemus auttavat hahmottamaan helposti oleellisen tiedon ja kokonaisuudet. Sitä myös huomaa, etten tällä hetkellä yhtään kaipaa opiskelun ympärille sosiaalista aspektia, vaan se on minulle aikaa itsekseni omien ajatusteni parissa. Ajankäyttöni on myös tehokkaampaa ja koulutehtäviä voi hyvin tehdä myös kotisohvalla lapsien mentyä nukkumaan.

Olen aina rakastanut opiskelua ja jos minulla olisi rajattomasti rahaa haluaisin vain opiskella koko loppuelämäni. Olen kuitenkin päättänyt suorittaa aluksi tämän yhden maisterintutkinnon pois alta sitä lottovoittoa odottaessa. Tulevana keväänä joudun palauttamaan mieleeni myös ranskan kieltä. Se pelottaa suuresti, koska jos jotain on huomannut, niin kielten opiskelu on hankaloitunut huomattavasti ajan myötä.