Olen viimeiset kaksi vuotta ollut kotona hoitamassa lapsia.
Kun viimeisin äitiyslomani päättyi tämän vuoden syyskuussa, jouduin pohtimaan
sitä mitä aion tehdä. Minusta ei ollut kotiäidiksi, vaikka siitä salaa
haaveilinkin. Työelämään takaisin meneminenkin tuntui kaukaiselta ajatukselta,
joten minun oli keksittävä jotain muuta. Olen aloittanut opinnot yliopistossa
jo 2000-luvun alussa, mutta työt veivät minut mukanaan ja niinpä ne jäivät
kesken. Koin, että nyt on juuri sopiva tilaisuus hypätä takaisin
koulunpenkille.
Millaista se opiskelu sitten on yli kolmekymppisenä neljän
lapsen äitinä? On ollut huojentavaa huomata, että aivokapasiteettini toimii
yhä, vaikkei sitä muutamaan vuoteen ole tarvittukaan sen kummemmin kuin mitä lapsiperheen
arkielämän pyörittäminen vaatii. Aluksi tuntui, ettei tieto yksinkertaisesti
jää päähäni millään. Eikä se ehkä samalla tavalla enää jääkään kuin joskus
nuorempana. Alamäki on kuitenkin väistämättä alkanut, koska eikös ihminen
tutkimusten mukaan ollut fiksuimmillaan n. 19-vuotiaana? Mutta ei tässä pelkkiä
huonoja puolia ole. Vuodet työelämässä ja elämänkokemus auttavat hahmottamaan
helposti oleellisen tiedon ja kokonaisuudet. Sitä myös huomaa, etten tällä
hetkellä yhtään kaipaa opiskelun ympärille sosiaalista aspektia, vaan se on
minulle aikaa itsekseni omien ajatusteni parissa. Ajankäyttöni on myös
tehokkaampaa ja koulutehtäviä voi hyvin tehdä myös kotisohvalla lapsien mentyä
nukkumaan.
Olen aina rakastanut opiskelua ja jos minulla olisi
rajattomasti rahaa haluaisin vain opiskella koko loppuelämäni. Olen kuitenkin
päättänyt suorittaa aluksi tämän yhden maisterintutkinnon pois alta sitä
lottovoittoa odottaessa. Tulevana keväänä joudun palauttamaan mieleeni myös
ranskan kieltä. Se pelottaa suuresti, koska jos jotain on huomannut, niin kielten
opiskelu on hankaloitunut huomattavasti ajan myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti